Loppumetrien fiiliksiä

Raskausviikko numero 39 käynnistyy huomenna eli loppusuoralla ollaan. Toisaalta koko odotusaika tuntuu todella pitkältä ja toisaalta aika on mennyt hurjan nopeasti. Olen ehtinyt olla äitiyslomallakin jo melkein neljä viikkoa. Huh, mihin ne viikot oikein vierähtivät? Ensimmäisellä lomaviikolla tuli hieman puskista vielä työjuttuja, jotka halusin hoitaa, mutta ne selätettyäni minun ei ole oikeastaan tarvinnut tehdä mitään pakollista. Kuluneet viikot ovat olleet rentouttavia ja koen levänneeni.

Odottavan aika on pitkä, sanotaan. En tunne turhautuneeni odotukseen, ainakaan kovin pahasti, haha. Olen onnistunut täyttämään päiväni rauhallisella ja mukavalla tekemisellä. Olen valmistellut makuuhuoneeseen vauvanurkkauksen, pessyt suloista pyykkiä monta koneellista, käynyt kampaajalla ja jalkahoidossa, ahminut Yle Areenasta hittisarja SKAMin, käynyt keskustassa lounaalla ja tavannut ystäviä. Viime sunnuntaina tulin vielä yllätetyksi babyshowerien merkeissä, joissa oli tietovisa, ruokaa, kakkua, lahjoja sekä arvuuttelua vauvan syntymäajasta ja strategisista mitoista.

Äitiyslomastani nauttimista on varjostanut viiltävä kipu vasemmassa pakarassa, joka esti jopa kävelemisen kokonaan. Se, että en pystynyt edes kävelylenkkiä tekemään, vaikka olin kuvitellut urheilevani ihan synnytysosastolle saakka, sai minut lamaantuneeksi ja itkuiseksi. Sain kuitenkin kammettua itseni surkuttelun ja itsesäälin syövereistä hakemaan kipuun helpotusta. Kahden osteopatia- ja neljän kiropraktikkokäynnin jälkeen kivut ovat hävinneet. Erityisesti kiropraktikon käsittely auttoi. Ensin minua hirvitti mennä hoitoon, sillä pelkäsin lantion naksauttamisen vahingoittavan vauvaa, mutta raskauteni huomioitiin hyvin ja koin olevani turvallisissa käsissä. Ja nyt olen todella tyytyväinen, että menin.

Vasta ihan viime päivinä flunssan iskiessä ja mahan painaessa aiempaa enemmän olen tullut malttamattomaksi, että syntyis jo! Synnytys pyörii mielessä enemmän päivä päivältä, mutta mieleni on kuitenkin rauhallinen sen suhteen. Tietysti synnytyksen kulku, kipu ja koko tilanne mietityttävät, mutta olen hyväksynyt, että se on vain asia, joka pitää tehdä. Ja palkintohan koko hommasta on niin hieno, että sen eteen tehtävä työ on kaiken sen arvoista. Pian näemme pienen poikamme ensi kertaa <3 Luotan kätilöihin ja lääkäreihin, sillä heille synnytyksen hoitaminen on arkipäivää ja he tietävät mitä tehdä. Jää nähtäväksi, säilyykö rauhallisuuteni loppuun saakka, sillä paniikkivaihteen mennessä päälle, olen aika pitelemätön ja murehdin asiat moneen kertaan…

Tällaisin miettein kohti viimeisiä raskausviikkoja, joiden määrää ei kai voi ennustaa. Tai toki synnytys käynnistetään, mikäli poika meinaa nautiskella ahtaasta kammiostaan loputtomiin eli siinä mielessä ihan viimeinen takaraja on olemassa. Postauksen upeat kuvat otti taitava kaverini, joka kuvasi myös puolentoista vuoden takaiset häämme ja näistä kuvista tuli aivan kuin suora jatkumo tarinalle. Kiitos Tytti!

Raskausmenoa

Kerroin vuoden alussa, että meille odotetaan vauvaa. Halusin koota hieman ajatuksiani ja kokemuksiani odotuksesta, joka on edennyt jo raskausviikolle 32.

Sain tietää olevani raskaana perjantaina 9.9. Olin tehnyt jo aiemmin viikolla raskaustestin, joka oli mielestäni selkeästi positiivinen. Miika ei kuitenkaan nähnyt testissä kahta viivaa vaan käski minua rauhoittumaan ja odottamaan muutaman päivän. Miehet!!! Odotin muutaman päivän ja kuinka ollakaan viiva oli perjantaina jo niin vahva, että analyyttinen aviomiehenikin näki testissä positiivisen tuloksen. Olin asiasta niin hämilläni, että tein vielä lauantaina pari ekstratestiä. Varmaan kaiken kaikkiaan 7 testiä tehtyäni, uskoin tuloksen: meille tulee vauva!

Pahoinvointi alkoi aika pian testin tekemisen jälkeen. Närästys ja oksettava olo olivat kavereinani marraskuulle saakka. Välillä tuli huono olo, jos maha oli liian tyhjä tai välillä täysi vatsa sai hikikarpalot nousemaan otsalle ja oksennusolon vatsaan. Kotoa ei juuri töiden lisäksi huvittanut lähteä, sillä olo saattoi huonontua nopeasti. Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että olen oksentanut vain kahdesti ja nekin saattoivat olla jotain vatsatautia. Joulukuusta lähtien olo on ollut mitä mainioin ja alkuraskauden pahoinvointi on enää muisto vain.

Suurimpana yllätyksenä minulle tuli väsymys, joka oli erityisesti alussa jotain aivan käsittämätöntä. Olen tottunut siihen, että jos nukun kunnon yöunet, niin jaksan tehdä mitä vain. Töiden jälkeen välipalaa, sitten salille ja illalla jaksaa korjata kokeita tai kirjoittaa blogia. Yhtäkkiä pelkkä työpäivä vei mehut ja jos piti käydä kaupassa, niin se oli jo suuri ponnistus. Päiväunet oli ihan välttämättömät ja välillä ne venyivät jopa 2h mittaisiksi. Suurin väsymys on väistynyt, mutta silti huomaan väsyväni normaalia helpommin ja otan päiväunet, jos siltä tuntuu. Lisäksi ennen joulua heräilin yöllä kolmen neljän aikaan ja valvoin muutaman tunnin. Yöheräily on taas palannut riesakseni, mutta ei onneksi ole ihan jokaöistä. Neuvolassa sen kerrottiin olevan kehon valmistautumista vauvan tuloon ja siihen, että tottuu heräilemään yöllä. Mieluummin kyllä totuttautuisin vasta sitten, kun on pakko.

Alkuraskauden pahoinvointiin liittyi myös tiettyjen ruoka-aineiden inho. Kahvista jouduin luopumaan jo melko varhaisessa vaiheessa ja yhdessä kohtaa jopa kahvin tuoksu oli ällöttävä. Tuoreen mintun koin jostain syystä todella kuvottavana ja muutenkaan tuoreet kasvikset, smoothiet ja salaatit eivät maistuneet. Kiva juttu ihmiselle, jonka ruokavalio koostuu suurimmaksi osaksi juurikin niistä. Kun omat perusjutut eivät maistuneet, niin yllätysyllätys tunsin vetoa kaikkia höttöhiilareita sisältäviä ruokia kohtaan. Himo vaaleaa leipää, pastaa, pizzaa, jne kohtaan nosti päätään. Ensin olin itselleni vihainen, että nyt kun olen raskaana, niin syöminen lähtee lapasesta heti alkumetreillä, mutta sitten minulle tuli luottavainen olo, että tämäkin on ohimenevää. Ja niin olikin, sillä tällä hetkellä nautin taas omista terveysherkuistani salaateista smoothieihin ja raakakakkuihin, mutta suhtaudun syömiseen ehkä aiempaa rennommin.

Sain neuvolasta pitkän listan mitä mitä pitäisi syödä ja mitä ei saa syödä. Päätin jo heti alussa, että syömisen kanssa en ala friikkailemaan. Ajattelen, että kaikkea voi syödä kohtuudella ja että tunnen kyllä, jos jokin ruoka-aine ei sovi. Raakaa kalaa olen välttänyt ja vähentänyt superfoodien käyttöä, mutta muuten olen mennyt tavallisen ruokavalioni mukaan. Toki jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta tämä on toiminut minulla. Minulle ainakin aiheuttaa enemmän stressiä, jos joudun panikoimaan jokaista suupalaa ja stressi jos mikä, on epäterveellistä. Olin iloinen huomatessani, ettei neuvolassa saarnattu esimerkiksi maidon juomattomuudesta vaan ehdotettiin kalkkilisää, jonka otinkin sitten käyttöön.

Normaalisti liikun 4-5 kertaa viikossa. Käyn yleensä kolmesti salilla ja siihen päälle HIIT-treeniä, porrasjuoksua, kehonpainoliikkeitä tai kävelyä vaihdellen. Toki ymmärsin jo melko alussa, että raskauden myötä liikkumistapoihin tulee varmasti jossain kohtaa muutos. Alun väsymys laittoi oikeastaan täysstopin liikunnalle ja se kyllä kalvoi mieltä, sitä en käy kieltämään. Toisen kolmanneksen alkaessa ja väsymyksen kaikotessa pääsin taas liikkumaan, joka piristi mieltä aivan valtavasti. Salilla olen tietysti laskenut sarjapainoja ja vaihtanut liikkeitä kevyempiin, mutta olen iloinen pystyessäni edelleen urheilemaan. Vielä joululomalla vetäisin vanhempieni järkytykseksi kahvakuulatreeniä ja hikijumppaa heidän olohuoneessaan, mutta kovan intensiteetin treenit olen jättänyt pois, sillä ne eivät ole tuntuneet enää hyvältä. Viime aikoina olen liikkunut tuntemusten mukaan, joinain viikkoina enemmän ja toisina taas vähemmän. Liikunnan piristävä vaikutus toimii kyllä edelleen ja saan siitä paljon energiaa.

Kehon muuttuminen on mietityttänyt paljon. Painoni on aina ollut hoikan ja normaalipainon välissä enkä ole juuri joutunut ponnistelemaan, että se pysyy siellä. Vatsan kasvaminen ja muutenkin kehon pehmeneminen on itkettänyt ja naurattanut lähes päivittäin. Tiedän mahakumpuni sisällä kasvavan pienen ihmisen tarvitsevan tilaa vahvistuakseen päivä päivältä, mutta se on silti ollut hämmentävää. Tällä hetkellä näen mahani valtavana, mutta olen kuullut huhua, ettei se olisi vielä saavuttanut maksimiaan vaan kasvaisi vielä suuremmaksi jäljellä olevien viikkojen aikana :) Itse asiassa mahani ei ole kasvanut riittävän suureksi taulukoiden mukaan, joten kävimme ylimääräisessä ultrassa keskiviikkona. Vauvan koko määritettiin ja painoksi saatiin hieman keskiarvoa pienempi, kuitenkin ihan normaali arvo. Aikamoinen voima on jo 1,5-kiloisella marakatilla, sillä välillä tuntuu, että olen ihan hätää kärsimässä potkujen kanssa. Mutta hyvä vaan, että vauva on aktiivinen ja ilmoittaa olemassaolostaan vähän väliä.

Tunteet ovat vaihdelleet superonnellisesta huolestuneeseen, luottavaisesta pelokkaaseen ja kaikkeen näiden väliltä. Suurimmaksi osaksi olo on onnellinen enkä malta odottaa, miten elämä muuttuu pienen miehen saavuttua. Välillä kuitenkin mieleen hiipii pelkoja, miten loppuraskaus ja synnytys sujuu tai kuinka pärjäämme vauvan kanssa. Haluan kuitenkin uskoa siihen, että kaikki menee hyvin ja jos ei mene, niin kaikesta selviää. Olimme muutama viikko sitten Miikan kanssa hoitamassa puolivuotiasta kummipoikaamme parin tunnin ajan. En ollut koskaan vaihtanut vaippaa, syöttänyt vauvaa tai ollut vastuussa kenestäkään noin pienestä. Oli kyllä hyvin intensiiviset kaksi tuntia, mutta tiimityöllä siitä selvittiin. Ja eiköhän sitä pian pääse harjoittelemaan sen verran, että homma alkaa mennä rutiinilla.

Laskettu aika on toukokuun puolessa välissä, joten pari kuukautta on näillä näkymin edessä mahan kasvattelua ja odottelua. Töissä olen vielä kolme viikkoa ja sen jälkeen pääsen valmistelemaan kotia, tekemään vauvahankintoja ja ottamaan rennosti. Pitäkäähän peukkuja!

Blogisynttärit

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Raikasta menoa, paljon onnea vaan!

Tasan vuosi sitten Raikasta menoa näki päivänvalon ja julkaisin ensimmäisen postaukseni. Tarkoitukseni oli aloittaa jo tuota päivää edeltävänä viikonloppuna ja olin tehnyt hetkeä varten raakakakun. En antanut kakun kuitenkaan jähmettyä tarpeeksi ja kun yritin irrottaa sen vuoasta, niin se lässähti totaalisesti. Kakkujen kanssa olen tullut harppauksen eteenpäin ja lässähtäneitä kakkuja meillä nähdään enää harvoin, mutta kakkujen koostumuksen analysoinnin sijaan haluan tänään summata mietteitäni kuluneelta vuodelta.

Kun aloitin bloggaamaan, niin mielessäni oli epävarmuutta ja pelkoja. Innostus ja rohkeus voittivat lopulta ja tässä sitä nyt ollaan. Kirjoitinkin niistä ajatuksista tässä tekstissä, joten en ala niitä ruotimaan tässä uudelleen. Nyt vuoden jälkeen olen kuitenkin hyvin onnellinen, että aloitin. Koen saaneeni loistavan harrastuksen, olen tutustunut uusiin ihmisiin ja varmuuteni kirjoittajana on kasvanut. Lisäksi menen rohkeammin uusiin tilanteisiin ihan yksinäni ja omana itsenäni. Olen saanut kiinnostavia mahdollisuuksia erilaisten kilpailujen ja yhteydenottojen kautta, kuten kokkailu Kari Aihisen kanssa, jutun tekeminen lehteen ja oppien kartuttaminen Hellapoliisin keittiöllä. Siinä muutamia mainitakseni.

Minulta on kysytty, että miten aikani riittää kokkaamiseen, kirjoittamiseen ja kuvaamiseen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos jotain haluaa oikeasti tehdä, niin sille löytyy kyllä aikaa. Tavoitteeni on pitää blogin sisältö laadukkaana, joten töiden ohella blogin päivittäminen joka päivä ei ole minulle mahdollista. Blogin sisältö eli annokset ja reseptit syntyvät arkielämän ohessa. Todella harvoin kokkaan mitään vain blogia varten vaan ruuat ovat sellaisia, joita meillä ihan oikeasti syödään.Viikonloppuisin on enemmän aikaa ja silloin saattaakin syntyä monta annosta varastoon. Toki blogin pitäminen luo positiivisen paineen kokeilla rohkeasti uusia juttuja ja uudistua jatkuvasti. Voisi siis sanoa, että ruokalistamme on monipuolistunut bloggaamiseni myötä. En kiellä, etteikö joskus olisi mahtavaa kehitellä reseptejä, kokkailla päivät pitkät ja panostaa blogiin enemmän, mutta tilanteen mukaan mennään.

Valokuvauksesta en ymmärtänyt aloittaessani mitään, mutta nykyään tiedän jo jotain. Saan hyvät kuvat vähemmillä otoilla eli ehkä 50 kuvaa per kakku riittää aiemman 100 kuvan sijaan, haha. Olen hyvin tarkka julkaisemistani kuvista, joten vaikka minulla olisi hyvä resepti, mutta ottamani kuvat eivät miellytä omaa silmääni, niin resepti jää julkaisematta. Olen onneksi oppinut käsittelemään kuvien valoa ja lämpöä jälkikäteen, joten sillä pelastaa hieman syksyn pimeydessä otettuja kuvia. Kuvaamisen saralla on vielä paljon opittavaa, mutta pikku hiljaa kohti parempia ruokakuvia ja aina voi oppia lisää.

Lopuksi siihen tärkeimpään eli teihin blogini lukijat. Vaikka minulla olisi kuinka hyviä reseptejä tai valokuvia, niin ilman teitä blogini olisi kuihtunut kasaan ja olisin palannut reseptien tallentamiseen word-tiedostoiksi koneelleni. Olen hyvin kiitollinen, että olette pysyneet matkassa, uusia lukijoita on tarttunut mukaan, olette kokeilleet reseptejä ja kommentoineet. Siispä iso ja lämmin KIITOS <3

Kiireen keskeltä

Huh, nyt on pitänyt haipakkaa ja blogi on viettänyt hiljaiseloa. Keväällä tulee aina haalittua hommaa jos toista ja sama on käynyt taas tänäkin vuonna. Jotenkin sitä herää pimeän jakson jälkeen kuin talviunesta ja tulee keksittyä kaikenlaista puuhaa. Sitten yhtäkkiä huomaa, että alkaa olla jokaiselle hetkelle jotakin ohjelmaa.

Kevät on ehdottomasti opettajan ammatissa kiireisintä aikaa, kun tulee saattaa lukuvuosi päätökseen arviointien ja muiden asioiden osalta. Lisäksi olimme juuri luokkani kanssa kolmipäiväisellä leirikoulureissulla Vierumäen urheiluopistolla. Ja ravintolapäiväkin osuu vielä samaan syssyyn, johon osallistun siis huomenna. @raikastamenoa-instagramiin laitoinkin kuvan viime sunnuntaina, kun sain työvoiton 12 raakakakun urakastani. Alla oleva kuva on otettu aiemmin tekemistäni kakuista, mutta lähes sama setti on luvassa huomenna.

Töitä on jäljellä enää kaksi viikkoa, joten sen jaksaa helposti ja mielestäni kevät on ihana vuodenaika kiireestä huolimatta. Vihertävät puut, lähes kesältä tuntuvat päivät ja loman kutkuttava lähestyminen ovat joka vuosi yhtä mahtavia. Nautin täysin siemauksin, nauttikaa tekin. Mukavaa viikonloppua <3

Liikunnan riemu

Tänään kerron omasta liikuntataustastani. Tämä teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään ja odottanut vimeistelyä. Huomasin Facebookissa paljon jaetun HS:n artikkelin, joka sai minut palaamaan tähän. Artikkelissa urheilulääkäri Pippa Laukka ottaa kantaa siihen, mikä nykypäivän kuntoilutrendeissä on pielessä. Artikkeli löytyy tästä. Kerron tässä millaista liikuntaa olen ennen harrastanut ja miten liikun nykyään. Kuvitukseksi kaivoin arkistojen kätköistä uusia ja vanhoja treeniotoksia.

Liikunta on aina ollut iso osa arkeani. Aloitin balettiharrastuksen 8-vuotiaana ja tanssin sitä 11 vuotta. Baletin jälkeen kävin yliopistolla jumpissa, jonka jälkeen siirryin Tampereella GoGo-liikuntakeskukseen. Siellä kävin Les Mills-jumppatunneilla, joista BodyPump ja BodyCombat olivat vakiotuntini ja niissä kävinkin useamman kerran viikossa. Tuolloin kärsin kuitenkin monesta vaivasta, joka hankaloitti jumppaamista. Polvestani kipeytyi nivelpussi ja selkäni oli vähän väliä huonossa kunnossa. Pari kertaa se meni niin pahaksi, etten päässyt kävelemään. Ymmärrän nyt jälkeenpäin, että liikuin silloin määrällisesti paljon, mutta treeni oli liian yksipuolista. En antanut keholleni aikaa palautua.

Kun muutin Helsinkiin 2012, niin liityin heti keskustassa sijaitsevaan Esport Fitnessiin, koska halusin jatkaa Les Mills-jumppaamista. Kuitenkin pikkuhiljaa huomasin, että liikunta alkoi jäädä arjen kiireiden jalkoihin pitkien välimatkojen takia. Kun jumppareissuun menee matkoineen melkein 3h, niin siitä alkaa lipsumaan. Yhtäkkiä olin tilanteessa, etten ollut urheillut moneen kuukauteen.

Vuoden 2013 lopulla menin tutustumaan läheiseen kuntosaliin ja päätinkin uskaltaa kokeilla saliharrastusta. Käsitykseni salitreenistä oli, että se on tarkoitettu kehonrakentajille tai ihmisille, jotka ovat liian huonokuntoisia käymään jumpissa. Treenailin siinä itsekseni, mutta en tykännyt hommasta yhtään. Liityin kuitenkin jäseneksi, sillä ajattelin, ettei minulla ole ainakaan mitään menetettävää. Otin itselleni personal trainer -tapaamisia, sillä en tiennyt yhtään miten laitteita käytetään. Aluksi niitä oli muistaakseni 10 kertaa. PT teki minulle 3-jakoisen ohjelman ja kävimme liikkeet ja sopivat aloituspainot läpi. Hyvänä esimerkkinä on, että yksin treenatessani olin laittanut jalkaprässiin 20kg ja PT sanoi, että kyllä siihen nyt ainakin oma paino pitäisi aloitukseksi laittaa, jotta se tuntuukin jossain. Kun olin pari viikkoa treenannut, niin olin myyty.

Salitreeni on aikataulullisesti helppoa, voin mennä koska vain. Voin suunnitella viikon treenit oman aikatauluni mukaan enkä salin jumppalukujärjestyksen mukaan. Painojen lisääminen viikko viikolta on koukuttavaa, huomaa tulevansa vahvemmaksi ja se on siistiä. Voimatasojen kehittyminen erityisesti yläkropassa on hienoa, sillä esimerkiksi leuan vetäminen oli minulle aiemmin täysin mahdotonta.  Käsissäni ei ollut juuri yhtään voimaa. Jumpissa käydessäni pysyin kyllä ihan hyvässä kunnossa, mutta en huomannut kehitystä. Tottakai niissäkin kehittyy, jaksaa tehdä kovemmalla sykkeellä ja pumpissa voi hieman lisätä painojakin.

Liikunta on niin suuri osa arkeani, etten mieti töistä tullessani huvittaako minua lähteä treenaamaan vaan syön välipalan ja lähden salille tai ulos liikkumaan. Vaikka olisi huono päivä, niin olo on aina treenin jälkeen parempi kuin ennen sitä. Liikunnassa minulle tärkeintä on hyvä olo, jonka se minulle tuo. Olen energisempi ja positiivisempi. Painojen kanssa tehtävän treenin lisäksi teen vaihtelevasti kehonpainoharjoittelua ja nyt säiden lämmetessä ulkotreenejä, sillä auringossa treenaaminen on superkivaa. Palauttavana harjoituksena joogaan kotona Yogaia-nettipalvelua hyödyntäen.

Koen löytäneeni liikunnan suhteen tasapainon. Haastan itseäni monipuolisesti ja rakastan treenata kovaa. Kuitenkin tiedän, että sitä ei voi tehdä joka päivä vaan levätä täytyy myös. Liikun, koska pidän siitä ja se tuo minulle iloisen mielen enkä siksi, että minun on pakko tai saisin kiinteät pakarat. Ei liikunta ole aina kivaa, se ei aina huvita tai tunnu helpolta. Eikä sen kuulukaan tuntua. Kun sen saa osaksi omia rutiineja, siitä pääsääntöisesti nauttii ja laji tuntuu omalta, niin se on mahtavaa.

Boom, energistä viikon jatkoa ja liikunnan iloa!

Miten arjestani tuli kivaa?

Muistan ajan, jolloin aina odotin viikonloppua. Laskin, kuinka monta päivää pitää vielä tehdä töitä, että saan olla muutaman päivän vapaalla. Aamuisin olin todella väsynyt ja päivisin kärttyinen. Kaikki ns. pakollinen tekeminen tuntui jollain tasolla raskaalta ja olo oli jatkuvasti nuutunut. Nukuin usein töistä tullessani päiväunet, välillä monen tunnin nokoset. Jossain kohtaa aloin ymmärtää, että jos aina odottaa vain viikonloppua, niin 5/7 päivistä jää käyttämättä. Tein pikkuhiljaa muutoksia, joilla olen saanut arjestani mukavampaa.

Riittävä yöuni Vaikka kuinka kivaa olisi valvoa arkisin myöhään, puuhailla juttuja koneella tai katsoa sarjoja telkkarista, niin ilman kunnon unta homma ei vaan toimi. Yritän nukkua 8-9 tuntia yössä, joten tähtään siihen, että arkisin olisin jo kympiltä pedissä. Kuulostaa mummomeiningiltä, mutta parantaa elämänlaatua.

Ajoissa herääminen Kesätöitä tehdessäni ja ensimmäiset työvuodet heräsin vasta viime hetkellä. Aamuni olivat järjetöntä säntäilyä ja tavaroiden etsimistä, jolloin aamupalaa oli turha kuvitella syövänsä ja juoksuaskelin pysäkille. Stressitasot olivat ylhäällä heti klo 6.30. Nykyään herään tuntia, puoltatoista ennen kuin minun pitää lähteä töihin. Ehdin kunnolla ja rauhassa syödä aamupalaa, etsiä tavarat ja vaikka jotain unohtuisi, niin ehdin alaovelta palata hakemaan sen.

Kunnolla syöminen Luulin pitkään, että aamupalan skippaaminen on keino pysyä hoikassa kunnossa. Ja ylipäänsä ruuan minimissä pitäminen on tie onneen. Päivän ensimmäinen ateria oli usein lounas töissä yhdentoista aikaan, jonka jälkeen söin neljän viiden aikaan kotona välipalaa seuraavan kerran. Illalla sitten karkkia ja muuta herkkua senkin edestä :) Ei ihme, että hermoja kiristi tai olo oli nuutunut. Nykyään huolehdin, että syön kunnolla. Syön kunnollisen aamupalan ja otan töihin mukaan välipalaa. Näin jaksan päivät paremmin ja olo on energinen läpi päivän.

Säännöllinen, mutta järkevä määrä liikuntaa Aiemmin ajattelin, että liikunnan suhteen enemmän on aina enemmän. Liikuntaa pitää harrastaa niin paljon kuin ikinä pystyy. Lepopäivät ovat heikoille. Jumppa päivässä ja välillä kaksi putkeen, koska kuntoahan riittää. No se ei päättynyt hyvin tietenkään: Välillä selkäni oli niin rikki, etten päässyt kävelemään tai milloin polven nivelpussi oli tulehtunut. Liikunta tekee hyvää keholle ja mielelle, mutta liika on liikaa. Nykyään kun treenaan, niin keskityn siihen ja kun lepään, niin silloin oikeasti lepään.

Töistä irrottautuminen Opin kantapään kautta, että työt eivät tekemällä lopu. Kuvittelin, että jaksan kaiken ja kaikki työhommat tulee hoitaa täydellisesti. Kaksi vuotta sitten syksyllä olin niin uupunut työtaakan alla, että en selvinnyt niistä. Onneksi esimieheni kuunteli minua ja työtehtäviäni saatiin järjesteltyä uudelleen. Nykyään pyrin siihen, etten tee työasioita kotona. Välillä kiireen painaessa joudun tästä lipsumaan ja teen töitä iltaisin, mutta tavoite on se, että kun suljen työpaikan oven, niin siitä alkaa vapaa-aikani.

Nämä ovat aika perusjuttuja ja itsestään selviä asioita, mutta vasta alettuani noudattaa näitä huomaan nauttivani jokaisesta päivästä ja jopa työnteosta enemmän. Olen energisempi ja positiivisempi! Ja koska en ole mikään superihminen, niin välillä näistä menee jokainen kohta pieleen ja se on vain elämää se :)

Pirteää viikkoa!