Raskausmenoa

Kerroin vuoden alussa, että meille odotetaan vauvaa. Halusin koota hieman ajatuksiani ja kokemuksiani odotuksesta, joka on edennyt jo raskausviikolle 32.

Sain tietää olevani raskaana perjantaina 9.9. Olin tehnyt jo aiemmin viikolla raskaustestin, joka oli mielestäni selkeästi positiivinen. Miika ei kuitenkaan nähnyt testissä kahta viivaa vaan käski minua rauhoittumaan ja odottamaan muutaman päivän. Miehet!!! Odotin muutaman päivän ja kuinka ollakaan viiva oli perjantaina jo niin vahva, että analyyttinen aviomiehenikin näki testissä positiivisen tuloksen. Olin asiasta niin hämilläni, että tein vielä lauantaina pari ekstratestiä. Varmaan kaiken kaikkiaan 7 testiä tehtyäni, uskoin tuloksen: meille tulee vauva!

DSC09592

Pahoinvointi alkoi aika pian testin tekemisen jälkeen. Närästys ja oksettava olo olivat kavereinani marraskuulle saakka. Välillä tuli huono olo, jos maha oli liian tyhjä tai välillä täysi vatsa sai hikikarpalot nousemaan otsalle ja oksennusolon vatsaan. Kotoa ei juuri töiden lisäksi huvittanut lähteä, sillä olo saattoi huonontua nopeasti. Olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että olen oksentanut vain kahdesti ja nekin saattoivat olla jotain vatsatautia. Joulukuusta lähtien olo on ollut mitä mainioin ja alkuraskauden pahoinvointi on enää muisto vain.

Suurimpana yllätyksenä minulle tuli väsymys, joka oli erityisesti alussa jotain aivan käsittämätöntä. Olen tottunut siihen, että jos nukun kunnon yöunet, niin jaksan tehdä mitä vain. Töiden jälkeen välipalaa, sitten salille ja illalla jaksaa korjata kokeita tai kirjoittaa blogia. Yhtäkkiä pelkkä työpäivä vei mehut ja jos piti käydä kaupassa, niin se oli jo suuri ponnistus. Päiväunet oli ihan välttämättömät ja välillä ne venyivät jopa 2h mittaisiksi. Suurin väsymys on väistynyt, mutta silti huomaan väsyväni normaalia helpommin ja otan päiväunet, jos siltä tuntuu. Lisäksi ennen joulua heräilin yöllä kolmen neljän aikaan ja valvoin muutaman tunnin. Yöheräily on taas palannut riesakseni, mutta ei onneksi ole ihan jokaöistä. Neuvolassa sen kerrottiin olevan kehon valmistautumista vauvan tuloon ja siihen, että tottuu heräilemään yöllä. Mieluummin kyllä totuttautuisin vasta sitten, kun on pakko.

DSC09996

Alkuraskauden pahoinvointiin liittyi myös tiettyjen ruoka-aineiden inho. Kahvista jouduin luopumaan jo melko varhaisessa vaiheessa ja yhdessä kohtaa jopa kahvin tuoksu oli ällöttävä. Tuoreen mintun koin jostain syystä todella kuvottavana ja muutenkaan tuoreet kasvikset, smoothiet ja salaatit eivät maistuneet. Kiva juttu ihmiselle, jonka ruokavalio koostuu suurimmaksi osaksi juurikin niistä. Kun omat perusjutut eivät maistuneet, niin yllätysyllätys tunsin vetoa kaikkia höttöhiilareita sisältäviä ruokia kohtaan. Himo vaaleaa leipää, pastaa, pizzaa, jne kohtaan nosti päätään. Ensin olin itselleni vihainen, että nyt kun olen raskaana, niin syöminen lähtee lapasesta heti alkumetreillä, mutta sitten minulle tuli luottavainen olo, että tämäkin on ohimenevää. Ja niin olikin, sillä tällä hetkellä nautin taas omista terveysherkuistani salaateista smoothieihin ja raakakakkuihin, mutta suhtaudun syömiseen ehkä aiempaa rennommin.

Sain neuvolasta pitkän listan mitä mitä pitäisi syödä ja mitä ei saa syödä. Päätin jo heti alussa, että syömisen kanssa en ala friikkailemaan. Ajattelen, että kaikkea voi syödä kohtuudella ja että tunnen kyllä, jos jokin ruoka-aine ei sovi. Raakaa kalaa olen välttänyt ja vähentänyt superfoodien käyttöä, mutta muuten olen mennyt tavallisen ruokavalioni mukaan. Toki jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta tämä on toiminut minulla. Minulle ainakin aiheuttaa enemmän stressiä, jos joudun panikoimaan jokaista suupalaa ja stressi jos mikä, on epäterveellistä. Olin iloinen huomatessani, ettei neuvolassa saarnattu esimerkiksi maidon juomattomuudesta vaan ehdotettiin kalkkilisää, jonka otinkin sitten käyttöön.

Normaalisti liikun 4-5 kertaa viikossa. Käyn yleensä kolmesti salilla ja siihen päälle HIIT-treeniä, porrasjuoksua, kehonpainoliikkeitä tai kävelyä vaihdellen. Toki ymmärsin jo melko alussa, että raskauden myötä liikkumistapoihin tulee varmasti jossain kohtaa muutos. Alun väsymys laittoi oikeastaan täysstopin liikunnalle ja se kyllä kalvoi mieltä, sitä en käy kieltämään. Toisen kolmanneksen alkaessa ja väsymyksen kaikotessa pääsin taas liikkumaan, joka piristi mieltä aivan valtavasti. Salilla olen tietysti laskenut sarjapainoja ja vaihtanut liikkeitä kevyempiin, mutta olen iloinen pystyessäni edelleen urheilemaan. Vielä joululomalla vetäisin vanhempieni järkytykseksi kahvakuulatreeniä ja hikijumppaa heidän olohuoneessaan, mutta kovan intensiteetin treenit olen jättänyt pois, sillä ne eivät ole tuntuneet enää hyvältä. Viime aikoina olen liikkunut tuntemusten mukaan, joinain viikkoina enemmän ja toisina taas vähemmän. Liikunnan piristävä vaikutus toimii kyllä edelleen ja saan siitä paljon energiaa.

DSC09769

Kehon muuttuminen on mietityttänyt paljon. Painoni on aina ollut hoikan ja normaalipainon välissä enkä ole juuri joutunut ponnistelemaan, että se pysyy siellä. Vatsan kasvaminen ja muutenkin kehon pehmeneminen on itkettänyt ja naurattanut lähes päivittäin. Tiedän mahakumpuni sisällä kasvavan pienen ihmisen tarvitsevan tilaa vahvistuakseen päivä päivältä, mutta se on silti ollut hämmentävää. Tällä hetkellä näen mahani valtavana, mutta olen kuullut huhua, ettei se olisi vielä saavuttanut maksimiaan vaan kasvaisi vielä suuremmaksi jäljellä olevien viikkojen aikana :) Itse asiassa mahani ei ole kasvanut riittävän suureksi taulukoiden mukaan, joten kävimme ylimääräisessä ultrassa keskiviikkona. Vauvan koko määritettiin ja painoksi saatiin hieman keskiarvoa pienempi, kuitenkin ihan normaali arvo. Aikamoinen voima on jo 1,5-kiloisella marakatilla, sillä välillä tuntuu, että olen ihan hätää kärsimässä potkujen kanssa. Mutta hyvä vaan, että vauva on aktiivinen ja ilmoittaa olemassaolostaan vähän väliä.

DSC09941-5

Tunteet ovat vaihdelleet superonnellisesta huolestuneeseen, luottavaisesta pelokkaaseen ja kaikkeen näiden väliltä. Suurimmaksi osaksi olo on onnellinen enkä malta odottaa, miten elämä muuttuu pienen miehen saavuttua. Välillä kuitenkin mieleen hiipii pelkoja, miten loppuraskaus ja synnytys sujuu tai kuinka pärjäämme vauvan kanssa. Haluan kuitenkin uskoa siihen, että kaikki menee hyvin ja jos ei mene, niin kaikesta selviää. Olimme muutama viikko sitten Miikan kanssa hoitamassa puolivuotiasta kummipoikaamme parin tunnin ajan. En ollut koskaan vaihtanut vaippaa, syöttänyt vauvaa tai ollut vastuussa kenestäkään noin pienestä. Oli kyllä hyvin intensiiviset kaksi tuntia, mutta tiimityöllä siitä selvittiin. Ja eiköhän sitä pian pääse harjoittelemaan sen verran, että homma alkaa mennä rutiinilla.

Laskettu aika on toukokuun puolessa välissä, joten pari kuukautta on näillä näkymin edessä mahan kasvattelua ja odottelua. Töissä olen vielä kolme viikkoa ja sen jälkeen pääsen valmistelemaan kotia, tekemään vauvahankintoja ja ottamaan rennosti. Pitäkäähän peukkuja!

Mainokset